STELLA POLARIKSEN VARJOSTA ETELÄN AURINKOON

Malagan Neilikkaeversti esittelee ainoalaatuisen hienoja neilikoitaan Barcelonassa toukokuussa 1955 järjestetyssä suuressa kukkanäyttelyssä. Neilikat palkittiin kunniamaininnalla.



Hehkuvan kuuman auringon lähestyessä puolipäiväpiiriä elokuun 11. päivänä 1979 levisi andalusialaisessa Churrianan kylässä tieto: Don Ricardo on siirtynyt sinne, mistä paluuta ei ole. Kaikkien kyläläisten kunnioittama - osin salaperäisenäkin koettu - suomalainen eversti oli päässyt monivaiheisen matkansa päähän. Churrianan asukkaille hän oli neilikan viljelijä ja rakentaja; tuskin kukaan oli selvillä siitä, mikä merkitys tuolla miehellä oli aikoinaan ollut eräälle pienelle pohjoiselle maalle.

Välimeren maissa kuolema koetaan käytännöllisen luonnollisesti. Kun joku ystävä poistuu keskuudestamme, kokoonnutaan surutaloon suurin joukoin. Muistellaan poismennyttä, keskustellaan hiljaa, syödään mitä talo tarjoaa, juodaan viiniä, ollaan yhdessä. Vainajan omaisia ei jätetä yksin.

Tavan mukaan hautaus on toimitettava kahden vuorokauden kuluttua kuolemasta. Niin alkoi seuraavana päivänä myös suomalaisen Reino Hallamaan viimeinen matka kohti Churrianan vanhaa hautausmaata suuren väkijoukon saattamana. Hautaustoimisto oli hoitanut muodollisuudet ja yleisestä tavasta poiketen hautaus tapahtui maahan eikä muuriin.

MAAN JA PERHEEN VAIHEET KYTKEYTYVÄT YHTEEN

Don Ricardon eli Reino Hallamaan elämäntarina ennen hänen siirtymistään Espanjaan sisältää monia jännittäviä piirteitä. Se on kertomus merkittävistä saavutuksista ja voitoista, mutta myös suurista vastoinkäymisistä ja jopa pettymyksistä.

Pitkä ajanjakso tuota elämää liittyy läheisesti lähihistoriaamme. Reino Hallamaan osuus Suomen radiotiedustelun luojana ja kehittäjänä on ainoalaatuinen. Nyt kuitenkin on tarkoitus kertoa erään perheen vaiheista, jotka alkoivat silloin kun meillä päällisin puolin tunnettu Stella Polaris-operaatio lähti liikkeelle. Hyvin samantapaisiin elämänvaiheisiin joutuivat monen monet muut Suomesta esim. asekätkentäjutun vuoksi ulkomaille lähteneet.



Everstiluutnantti Reino Hallamaa ja Brita Streng vihittiin sodan riehuessa ja tilanteen näyttäessä suhteellisen valoisalta Suomen kannalta; odotettiin suurta voittoa. Sotaonni kuitenkin kääntyi ja sota päättyi raskaaseen rauhaan. Edessä olivat siirtoväen asuttaminen ja sotakorvausten maksu. Armeijan saattaminen rauhansopimuksen edellyttämälle tasolle aiheutti tuhansien upseerienkin siirron ennenaikaiselle eläkkeelle. Kun työvoimasta oli huutava pula, saivat puolustuslaitoksen palveluksesta vapautuneet helposti työpaikkoja. Myös eversti Hallamaalla oli odotettavissa tulevaisuus jonkin vakuutusyhtiön hankintapäällikkönä, jonkin tuontiliikkeen kuljetuspäällikkönä tai muuna vastaavanlaisena pomona. Mutta eipäs näin käynytkään!

"AAMULLA ON EDESSÄ LÄHTÖ RUOTSIIN"

Nuori rouva oli juuri ehtinyt aloittaa Helsingin "Kiholinna" kodin kunnostelun, kun puhelin syyskuun 20. päivänä 1944 soi. Soittaja oli hänen tärkeältä virkamatkalta juuri palannut aviomiehensä, joka kehotti keräämään pari matkalaukullista tärkeintä mukaanotettavaa, sillä aamulla olisi edessä lähtö Ruotsiin. Sinänsä Ruotsin matka ei ollut yllätys, olihan nuorta odottavaa äitiä hoitava lääkärikin kehottanut miettimään mahdollisuutta päästä lahden toiselle puolelle hieman paremman ravinnon pariin. Kukapa ei olisi halunnut vuosia kestäneen "korttipelin" jälkeen notkuvien pöytien äärelle!

Kutsu oli siis varsin mieluisa; yllätys nuorelle rouvalle sen sijaan oli se kiire, milla matkalle oli lähdettävä. - Sinut noudetaan aamulla, ilmoitti eversti asiaa enempiä selittelemättä ja sulki puhelimen. Nyt oli nopeasti mietittävä mitä tällaisella pikavisiitillä voisi kaikkien kipeimmin tarvita; nuorikko oli onnellisen tietämätön siitä, että tulisi kestämään peräti 12 vuotta ennenkuin hän seuraavan kerran seisoisi Suomen kamaralla ja ettei hän enään milloinkaan avaisi kotinsa ovea, jonka nyt kiireessä tuli sulkemaan. Niinpä matkalaukuissa löysivät paikkansa iltapuku ja muita "parhaita vaatteita", hieno Unkarista lahjaksi saatu sateenvarjo, parit kengät yms.

Seuraavana aamuna ovella seisoi nuori luutnantti, joka ilmoitti saaneensa käskyn viedä rouva Hallamaa pois Helsingistä. Määränpäätä ei luutnantti suostunut ilmoittamaan, mutta sanoi edessä olevan pitkän ajomatkan. Keskustelu matkalla oli hyvin pidättyvää ja vasta illan suussa selvisi päätepiste; Närpiö. Selvästi helpottuneena luutnantti nosti matkalaukut ulos autosta tiellä seisovan helsinkiläisrouvan vierelle, tervehti sotilaallisesti, käänsi auton ja hävisi tummenevaan iltaan. Ja niin seisoi nuori everstinna sadetakissaan syyssavisella tiellä kahden matkalaukun kanssa.

MITÄ OIKEIN OLI TEKEILLÄ

Määränpääksi osoittautuneella ranta-alueella oli lukuisasti miehiä, suuria Laatikoita, radioteknillistä kalustoa, ajoneuvoja yms. Olipa joukossa myös useita naisia ja lapsiakin; muutamia tuttaviakin erottui joukosta. Näiden kanssa sitten koettiin matkan jännitys ja epämukavuudet. Pian selvisi, että tarkoituksena oli kuljettaa koko joukko ja suuri tavaramäärä kolmella redillä olevalla laivalla - SS Mainingilla, SS Osmolla ja SS Georgella - yli Pohjanlahden Ruotsiin. Vasta laivojen sitten lähdettyä ilmoitettiin määränpääksi Härnösand. Matkan tarkoituksesta ei vieläkään puhuttu, mutta vähitellen siitä alkoi selvitä jotakin.

Kuljetus liittyi operaatioon, jonka peitenimeksi oli valittu Stella Polaris. Sen tarkoituksena oli turvata maan mahdollisen miehityksen varalta tiedustelun toiminta; Suomessa oli sodan jälkeen varsin paljon niitä, jotka uskoivat Neuvostoliiton miehittävän maan aselevon solmimisesta huolimatta heti, kun se yleispoliittisesti oli sille mahdollista. Aseiden kätkentää oli myös suoritettu eri puolille maata mahdollisen sissisodan tueksi. Asian paljastuttua siitä kehittyi historiamme suurin oikeusjuttu, jossa syylliset tuomittiin taannehtivan lain perusteella.

Stella Polaris-operaatio odottaa yhä vielä tänäänkin täydellistä asiallista tutkimustaan; enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisia kertomuksia asiasta on kyllä Suomessa ja Ruotsissa julkaistu useampia.

AVIOMIES RUOTSIIN ESIKOISEN SYNTYMÄKSI

Aamuhämärissä syyskuun 22. päivänä häämöttivät sitten laivan kannella värjötteleville udun seassa Hämösandin kaupungin ääriviivat. Laivat kiinnitettiin laituriin ja niiden purkaminen alkoi. Ensiksi niistä poistuivat ihmiset ja mm. henkilökohtaiset tavarat piti purkaa laiturille myöhemmin. Näin tapahtuikin, mutta ainakin yksi matkalaukku - Brita Hallamaan - oli matkalla "kadonnut" eli löytänyt uuden omistajan. Näin Ruotsinmaan kamaralla värjöttelevä nuori rouva sai aloittaa taipaleensa vieraassa maassa minimaalisin varustein ja ilman juhla-asuja, joita todella ei tällä vierailulla tarvittukaan.

Hämösandissa tulijat majoitettiin eri puolille, mm. pariin kansakouluun. Ruotsalaiset uhkailivat aluksi pitkällä karanteenilla, mutta sellaiseen eivät tulijat sentään joutuneet. Yhteisasumista kesti jonkin aikaa, mutta sitten Ruotsin radiotiedustelun (FRA) päällikkö majuri Carl Pedersen järjesti rouva Hallamaalle Tukholmasta sukulaistensa suuresta huvilasta oman asunnon.

Asia oli Suomessa pysynyt niin hyvin salassa, että eversti Reino Hallamaa ehti saada eläkepaperinsa järjestykseen - tosin eläke oli vain eversti-luutnantin – ja erota armeijasta. Toukokuun 9. päivänä 1945 – Valpon miesten jo etsiskellessä häntä Pohjois-Suomesta – hän saapui vuorolaivalla Ruotsiin ja seuraavana päivänä syntyi perheeseen esikoinen, Hannu.

SALAA RANSKAAN. REINOSTA TULEE RICHARD

Loppukevät ja kesä asuttiin Lidingössä kauniissa herrashuvilassa; pari muutakin asuinpaikkaa ehti olla ennenkuin Reino Hallamaa oli osaltaan saanut Stellan asiat Ruotsissa kuntoon. Osa materiaalista oli myyty, osa arkistoa oli mikrofilmattu ja talletettu erään kartanon kellariin ja kaikki halukkaat Ruotsiin tulleet "stellistit" olivat päässeet takaisin Suomeen.!Operaatio oli varmaan kaiken kaikkiaan aika raskassoutuinen.

Aluksi ruotsalaiset olivat toivottaneet Stellan väen tervetulleeksi, mutta heidän asenteensa muuttui pian ja maan viranomaisille tuli kova kiire päästä eroon koko suomalaissakista. Rahaa ei nopeaa kotiuttamista varten kuitenkaan ollut ja siksi sitä oli yritettävä saada juuri mukana olevaa materiaalia myymällä.

Lokakuussa Reino Hallamaa ja Aladar Paasonen siirtyivät salaa Ranskaan, missä ranskalaiset olivat tarjonneet heille työtä. Koska orastavan kylmän sodan oloissa ei Neuvostoliitto varmaan olisi katsellut suopein silmin suomalaisten radiotiedustelumiesten siirtymistä liittoutuneiden palvelukseen, tapahtui matka synnkkänä syysyönä avomoottoriveneellä ensin Ruotsista Tanskaan, missä tanskalaisia radiotiedustelumiehiä oli vastassa. Todettiin yhteisesti, etteivät suomalaisupseerit voi piileskellä jatkuvasti ja niin heille oli saatava passit.



- Keksikää joku sellainen helppo nimi, josta ei heti voi tunnistaa kansallisuutta, sanottiin Hallamaalle. Reinosta tuli helposti Richard ja Palm tuntui muuten varsin sopivalta. Niin "tanskalainen insinööri" Richard Palm sai passinsa ja matka kohti Ranskaa jatkui – nyt laillisesti - yli rajojen. Myöhemmin nimi sitten Espanjassa kääntyi muotoon Ricardo Palma.

IDYLLI KATKEAA MOLOTOVIN KIRJEESEEN

Koska Hallamaa ja Paasonen eivät kumpikaan ole kertoneet työstään Ranskassa lähemmin, on vaikeaa sitä tässäkään kuvailla. Ilmeisesti se liittyi radiotiedustelusta saatujen kokemusten kuvaamiseen ja materiaalin selvittelyyn. Työpaikkana oli komea Belloyn linna Pariisin St. Germains'in kaupunginosassa. Kaikkiaan eri teitä kulkeutuneita suomalaisia alan ammattilaisia oli linnassa työssä toistakymmentä. Kesän alkaessa kuljetti Ruotsiin asioimaan saapunut ranskalainen sotilaskone rouva Hallamaan ja pienen Hannu-pojan salaisesti pois maasta ja niin oli perhe kahdeksan kuukauden jännittävän odotuksen jälkeen taas koossa. Uusi passikin odotti tulijaa perillä.



Suomalaisten työpäivät olivat Belloyssa sopivan mittaisia, talon antimet sodanjälkeistä aikaa ajatellen ruhtinaallisia ja elämä oli niin leppoisaa kuin se sodan raunioiden keskellä vain voi olla. Ajoittain suorastaan unohtui, että oltiin maanpakolaisia. Tämän idyllin katkaisi sitten yht'äkkiä ulkoministeri Molotovin kirje Ranskan korkeille johtajille. Tuossa kirjeessä (sysäyksen siihen oli ilmeisesti antanut suomalaisten kanssa samassa ryhmässä toiminut venäjänkielen taitoinen emigranttijälkeläinen) kerrottiin neuvostoliittolaisten hyvin tietävän, että ranskalaisten palveluksessa on suomalaisia tiedustelu-upseereja, jotka oli viipymättä luovutettava Neuvostoliitolle. Tämä ei sopinut lainkaan ranskalaisille - vielä vähemmän tietenkin Hallamaalle ja Paasoselle. Niinpä vuoden 1947 alussa eräänä yönä ranskalainen sotilaslentokone lennätti suomalaisjoukon rouva Hallamaa ja Hannu mukana ranskalaisen miehitysvyöhykkeen äärimmäiseen nurkkaan, pieneen Wildbadin kaupunkiin, missä syntyi perheen toinen lapsi, Patrik. Venäläisille lienee ilmoitettu, että suomalaiset olivat jo poistuneet maasta.

Nyt alkoivat myös ranskalaiset haluta eroon kuumista suomalaisista. Heidän annettiin vähitellen ymmärtää, että "Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä". Mikä nyt eteen? Rahaa ei ollut liiemmälti, omaisuus oli Suomessa ja sen realisointi noissa olosuhteissa erittäin vaikeaa. Ajateltakoonpa vain vaikka niin yksinkertaisen asian hoitamista kuin kirjeen toimittamista Suomeen. Jotta maanpakolaiset ja lainsuojattomat "sotarikolliset" (Stella Polaris oli jo paljastunut ja mm. Reino Hallamaa ja Adlar Paasonen olivat etsintäkuulutettuja) saivat yhteyden Suomeen, oli käytettävä mitä erilaisimpia etappeja ja kuriireja. Puhelinyhteyksien käyttäminen oli tietysti täysin mahdotonta.

ESPANJAN IHANAAN AURINKOON JA KARUUN ARKIPÄIVÄÄN

Hallamaiden ensimmäinen oma koti Espanjassa. Pihalla entisen omistajaperheen emäntä sekä osa kahdeksan lapsen laumasta. Nuoresta iästään huolimatta oli perheen äiti menettänyt synnytysten myötä kaikki hampaansa.

Reino Hallamaa oli useasti haaveillut Espanjaan pääsemisestä. Siellä olisi aurinkoa, leppeitä tuulia, mukavia ihmisiä. Kun ranskalaisten isäntien vieraanvaraisuus alkoi jo osoittaa selviä loppumisen merkkejä, oli tartuttava härkää sarvista. Päätös siirtymisestä Espanjaan tehtiin, mutta kokemus tuli pian osoittamaan etteivät haaveet ja tosielämä läheskään aina lyö yksiin. Yksi asia oli kuitenkin kunnossa: Espanjan viranomaiset ja Reino Hallamaan kollegat Madridissa olivat hyvin selvillä keitä tulokkaat olivat. Myöhemmin selvisi sekin, että Torremolinoksen poliisipäällikkö oli saanut korkealta taholta määräyksen huolehtia tulijoiden turvallisuudesta.

Espanja pakomatkan päämääränä oli siis todellisuutta. Toisena vaihtoehtona olisi ollut jokin Etelä-Amerikan maa, mutta hankaluudet olisivat yhä lisääntyneet. Espanjaankaan ei voinut mennä noin vain, sillä Franco oli pitänyt rajojaan tiiviisti suljettuina koko sodan ajan ja piti vielä kauan sodan päättymisen jälkeenkin. Vasta syksyllä 1947 raja avautui ja tarkoin tutkitut matkalaiset pääsivät sen yli. Palman perhettä kuljettaneen junan pysähtyessä ensimmäisellä espanjalaisella asemalla Port Boussa, junan vaihtoa varten astuivat matkalaiset ulos vaunusta. Kun edessä levittäytyi ihanan sininen Välimeri kirkkaassa auringonloisteessa ja navakka lämmin tuuli hyväili kukkulalla seisovia matkalaisia, tuntuivat kaikki vastukset taaksejääneiltä. Karu arkipäivä sitten osoitti tuon tunteen täysin vääräksi, sillä itse asiassa vasta nyt vaikeudet alkoivat.

ELÄKE LAKKAA, KIELIVAIKEUDET VAIVAAVAT.

Ensimmäiseksi Suomen valtio lopetti eversti Hallamaan eläkkeen maksamisen. Se oli rutiinitoimenpide, koska eläkkeen saaja ei ollut ilmoittautunut kolmeen vuoteen, lisäksi hänen arveltiin myyneen valtion omaisuutta, syyllistyneen sotarikoksiin jne.

Eläkkeen päättymisen vuoksi oli pakko alkaa realisoida Suomessa olevaa omaisuutta, mikä monien välikäsien kautta oli hankalaa ja hidasta. Vieraan maan olosuhteet poikkesivat tietysti suuresti Suomen oloista; sisällissodan jälkeen olivat siellä olot vielä monella tavalla vailla järjestystä ja ruokaakin oli niukasti. Vaikeuksia tuli varmaan olemaan myös jokapäiväisessä kanssakäymisessä, sillä vaikka sekä ruotsin-, saksan-, englannin ja ranskankielen taitoa olikin, oli espanjan kieli vielä alkeiden varassa. Tavallinen kadun espanjalainen ei tietenkään puhunut sanaakaan vierasta kieltä.



Matkue saapui ensin Madridiin, mistä siirryttiin Välimeren rannalle pienen pieneen Marbellan kalastajakylään. Marraskuinen sää oli kuin parasta suomalaista heinäkuuta ja autiota hiekkarantaa riitti silmänkantamattomiin. Mutta pieni loma-asunnoksi tarkoitettu huvila osoittautui sitten kaatosateissa liian hataraksi ja niin oli kiireesti muutettava Torremolinoksen Montemariin, mistä löytyi juuri valmistunut huvila vuokrattavaksi, Villa La Paloma. Näin saatiin hetki hengähdysaikaa tuumia miten jatkaa elämistä. Oma asuntokin alkoi kangastella mielessä. Ympärillä oli halpoja taloja ostettavaksi, mutta nyt oli, hankittava vielä halpaakin halvempaa. Niin löytyi Churrianasta EI Albaricocal, vanha maalaistalo kuivien peltojen keskellä. Sillä oli kymmenen vuoden aikana ollut yhdeksän omistajaa ja talo oli sen mukaisessa kunnossa. Näissä puitteissa oli elämä nyt aloitettava. Oli palattava kymmeniä vuosia taaksepäin siitä tasosta, jolla Suomessa oli oltu jo ennen sotaa.

PERUNAA, SALAATTIA JA MAISSIA VILJELEMÄÄN

Maanviljelyn pahimmaksi vaikeudeksi osoittautui veden puute; juuri se oli ollut eräänä syynä tiheisiin omistajanvaihdoksiinkin. Kaiken kaikkiaan oli tietysti niin, etteivät sotaeverstin maanviljelystaidotkaan olleet aivan agrologitasoa. Joka tapauksessa jostakin elanto oli saatava ja niin aloitettiin perunan, maissin ja salaatin viljely. Parin maatyöläisen avustuksella perehdyttiin vähitellen Abrahamin aikaiseen viljelyyn puuauroineen ja härkävaljakkoineen. Mutta jos viljely onnistuikin, oli markkinoinnin järjestäminen vaikeaa ja leipä tiukassa. Viljelyä tuli sitten yllättäen helpottamaan se, että yht'äkkiä löytyi lähes omalta pihalta vettä.



Kerran kylällä asioidessaan oli Don Ricardo - häntä oli alettu kutsua tällä arvokkaalla tavalla - tavannut vanhan ukon, joka kertoi poikasena olleensa paimentamassa lampaita EI Albaricocalin alueella. Ohimennen hän kertoi lampaiden juoneen lähteestä; Ricardo kiinnostui asiasta heti, toi ukon mukanaan ja pyysi näyttämään lähteen paikan. Vanha mies istui kauan erään puun juurella hiljaa mutisten ja päätään käännellen ikään kuin olisi laskenut koordinaatteja. Lopulta hän nousi ylös ja osoitti maassa erästä kohtaa. Kun siitä sitten alettiin kaivaa, oli vesipula ratkaistu. Myöhemmin vettä riitti jopa melkoisen verkoston tarpeiksi.

"CARMENIN KUKALLA" MAANMAINEESEEN

Maanviljely sujui pari vuotta joten kuten, mutta vaikka se elannon antoikin, se ei tyydyttänyt Don Ricardoa, joka halusi kulkea omia teitään ja etsiä jotakin uutta. Maanviljelijöitähän seutukunta oli täynnä. Kun hänen silmiinsä sitten osui erään amerikkalaisen lehden kukkien viljelystä kertova ilmoitus, Don Ricardo tilasi ison pinon kirjallisuutta ja paneutui hänelle tyypillisellä perusteellisuudella kysymykseen.

Aluksi ryhdyttiin kasvattamaan leukoijaa, mutta ostajat eivät olleet siitä kiinnostuneita. Pian kävi ilmi, että viljeltäväksi sopi parhaiten neilikka - ei se pieni tavanomainen, espanjalainen neilikka, vaan isompi yksikukkainen Suomessa hyvin tunnettu laji. Espanjalaisille neilikka on "Carmenin kukka" täynnä tulta ja lempeä. Useimmat turistitkin ovat siihen törmänneet esimerkiksi iltaisin Torremolinoksen Mikonkadulla hienon hidalgon niitä kaupatessa tai flamencotanssijattaren suussa tanssin kiihkeimmässä vaiheessa!



Kukkia varten tarvittiin paljon koreja, joiden punominen oli yleensä mustalaisten puuhaa.

Tuumasta toimeen! Ricardo matkusti Ranskaan tutustumaan neilikoiden kasvatukseen, tuotti Andalusiaan erän pistokkaita ja aloitti viljelyn. Jo ensimmäinen sato osoitti, että oltiin oikeilla jäljillä. Viljelytaito kasvoi, kukkakenttä laajeni ja vuonna 1953 avattiin Malagassa kukkakauppa, jota hoitamaan tuli Suomesta ammatti-ihminen. Näihin saakka kukat oli toimitettu pääasiassa tukkumyyjille, nyt Churrianan neilikat olivat myös malagalaisyleisön ostettavissa. Hetkessä kukat yltivät myös maanlaajuiseen maineeseen, kun Madridin suuressa kukkanäyttelyssä Don Ricardon Sim-neilikat saivat kunniamaininnan.



Sitten eräänä yönä tuli halla, mutta onneksi se tuli Barcelonan seuduille! Suuret neilikkaviljelykset tuhoutuivat Pohjois-Espanjassa, jolloin Churrianan neilikat kohosivat arvoon arvaamattomaan. Kukat suorastaan riistettiin käsistä ja moni keskeneräinen asia "loksahti" paikoilleen. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä muutaman vuoden kuluttua ilmeni, että neilikkatie oli Churrianassakin kuljettu loppuun. Maa oli köyhtynyt luonnollisista ravinteistaan ja - mikä pahinta - se oli myös moninaisten bakteerien ja itiöiden saastuttamaa. Tuohon aikaan olisi ainoa keino ollut niiden tuhoaminen höyryttämällä maata kuutio kuution jälkeen. Se ei luonnollisestikaan ollut mahdollista, joten neilikkaviljely oli vähitellen jätettävä.

TALO TOISENSA JÄLKEEN SYNTYY

Neilikanviljely oli alotettu alusta, mutta niin oli tehtävä myös rakennustöissä.

Tällä välin oli turismi alkanut nostaa päätään. Karhumäen lentokone jyristi yhdeksän tuntia Helsingistä Malagaan ja tyhjensi kerran viikossa uumenistaan muutaman kymmenen suomalaisen kuorman kentälle; tuohon aikaan noin kaukainen kohde oli vain harvojen ulottuvilla. Torremolinoksen ainoa vähän tilavampi hotelli, EI Pinar, palveli parhaansa mukaan; muutama toinenkin jo aloitteli isomman hotellin rakentamista.

Useiden suomalaisten korviin oli kantautunut tieto suomalaiseverstin neilikkaviljelystä ja yht'äkkiä alkoi vieraita ilmestyä. Uteliaina tulivat tapaamaan monet sellaisetkin, jotka vielä muutamia vuosia aikaisemmin olivat mieluimmin olleet hiljaa suu supussa silloin kun puhuttiin asekätkennästä, Stella Polariksesta ja Reino Hallamaasta.

Vähitellen alkoivat ihmiset myös kiinnostua omista asuintiloista etelän auringon alla. Niin siirtyi sotaeversti nyt rakennustöihin. Suomalaisena hän ei tietenkään voinut itsenäisesti harjoittaa ammattia, mutta paikallisia voimia apuna käyttäen hän rakensi taloja halukkaille. Lopulta koitti myös se päivä, jolloin omalle perheelle valmistui talo ja 13 vuotta kotina toiminut vanha maalaistalo voitiin purkaa maan tasalle.

Espanjan sisällissota ja sen jatkoksi syttynyt maailmansota olivat pysäyttäneet kehityksen maassa yli kymmeneksi vuodeksi. Se näkyi mm. rakennusalalla. Yksinkertaisimmatkin koneet olivat vielä 1950-luvulla harvinaisia, työtä tehtiin ihmisvoimin muulien ja aasien hoitaessa kuljetustehtäviä. Rakennusaineistakin oli aluksi pulaa ja materiaalien taso kovin kirjavaa. Mutta talo toisensa jälkeen syntyi.

SOTAHISTORIOITSIJAT TOIVOIVAT TÄYDELLISTÄ RAPORTTIA

Torremolinoksen-Carihuelan rantaa vuonna 1948. Tänään tällä aluellakohoaa kymmeniä suurhotelleja ja hietikkoa tallaavat vuosittain kymmenet tuhannet turitijalat.

1950-luvun puolivälissä alkoivat myös muutamat rohkeimmat Suomen valtion virkamiehet hakea yhteyttä maanpakolaisena elelevään Reino Hallamaahan. Yhdeksän tyhjän vuoden jälkeen alkoi eläkekin taas juosta, sotahistorioitsijat halusivat Hallamaan tekevän "täydellisen raportin" radiotiedustelusta ja Stella Polariksesta arkistojen kätköihin talletettavaksi. Tästä työstä, joka olisi vaatinut useita vuosia, ei kuitenkaan olisi maksettu mitään korvausta! Jokseenkin kohtuuton pyyntö miehelle, joka hyvin maataan palveltuaan oli ajettu vieraisiin olosuhteisiin ja unohdettu täysin. Don Ricardolta tiedusteltiin myös useasti hänen arkistojaan ja eräiden "tutkijoiden" oli vaikea käsittää, että pitkällä pakomatkalla Hallamaalla oli tärkeämpääkin kannettavaa kuin jotkut sodanaikaiset si"eriliuskat tai koodiavaimet.

Reino Hallamaa ei ollut katkera, vaikka sellainenkin asenne olisi ehkä ollut ymmärrettävissä. Hän – kuten muutkin maasta poistuneet - katsoi tehneensä parhaansa paikalla, johon hänet oli määrätty. Ehkä hän ajatteli maanpakolaisuudenkin olevan osa sitä käskyä, jota hän oli aikoinaan luvannut noudattaa.

Don Ricardon perhe sai myös luvan tottua sopeutumaan vaihteleviin olosuhteisiin. Vaimon oli jätettävä omat sukulaisensa ja tuttavansa, jotka saivat kuulla vihjailuja epämääräisistä rikoksista, joihin paossa olevan rouvan herra aviomies on syyllistynyt. Taloudelliset kysymykset olivat eräs osa elä maa jne. Päivästä toiseen kuitenkin kuljettiin ja elämän laatua!parannettiin.

Perhe lisääntyi sitten kolmannella pojalla ja pienellä tytöllä. Lasten koulutuskysymys muodosti taas oman ongelmansa. Suomalaiset kotiopettajat ja Karhumäen lennot ratkaisivat asian onnellisesti kuljettamalla lapsia usean vuoden ajan Malagan ja Helsingin väliä. Brita-äidin kotiseudusta, Sysmästä, tuli luonnostaan lapsille toinen kotipaikka. Mutta kun koulut oli käyty ja asevelvollisuudet hoidettu, palasivat kaikki neljä lapsuutensa seuduille, Andalusian Aurinkorannikolle, jatkaen sitä rakentajatyötä, jonka isä Ricardo pani alulle. Ero entiseen on tänään suuri, sillä kuokat ja lapiot ovat Espanjassakin korvautuneet kaivinkoneilla ja betonisekoittajilla ja muulien ja aasien tilalla möyrivät nyt autot ja bulldozerit.

Ricardo Palman ja hänen perheensä elämänvaiheet ovat pikku episodi, jotka liittyy lähihistoriaamme. Tänään harvenee Suomessamme nopeaa vauhtia niiden ihmisten joukko, jotka vielä muistavat kohtalonvuosiimme liittyviä yksityiskohtia. Ehkä erilaisten sotatapausten ohella myös yksityisten ihmisten elämänvaiheilla voisi olla tallettamisen arvo. Aikaa siihen on enää kuitenkin kovin vähän!

Reijo Ahtokari


REINO HALLAMAA- SUOMEN RADIOTIEDUSTELUN ISÄ

Tampere 18.10.2011, Pertti Jokinen

JOHDANTO

Noin 50 vuotta sitten Turun yliopiston Suomen historian professori Mikko Juva aloitti luentosarjan Suomi toisessa maailmansodassa kysymyksellä: ”Mitä tiedätte henkilöstä nimeltä Reino Hallamaa?”

Kun yksikään opiskelija ei pyytänyt puheenvuoroa, luennoitsija jatkoi muistamani mukaan seuraavasti: ”On outoa, ettei nykynuorille nimi Reino Hallamaa sano mitään, vaikka kysymyksessä on upseeri, joka toisessa maailmansodassa vaikutti tuntuvasti maamme kohtaloihin. Yksittäisistä henkilöistä marsalkka Mannerheim merkitsi eniten armeijan taistelumenestykselle. Hänen jälkeensä asetan seuraavalle sijalle suomalaisen radiotiedustelun luojan eversti Reino Hallamaan. Ketkä tulevat seuraaville sijoille, on makuasia. Tiedän tietysti, ettei ole olemassa mittaustapaa, jolla armeijamme sotilaat voitaisiin asettaa tärkeysjärjestykseen. Siitä huolimatta olen tiukasti edellä esittämäni mielipiteen takana.”

Provosoivan puheenvuoron tarkoituksena oli muistuttaa nuoria opiskelijoita siitä tosiasiasta, ettei syystä tai toisesta kirjoitettu historia läheskään aina anna oikeaa kuvaa tapahtumien kulusta.

Suomen radiotiedustelun luoja Reino Hallamaa on jäänyt suomalaisille suhteellisen tuntemattomaksi seuraavista syistä:

- Radiotiedustelu oli huippusalaista toimintaa, jonka henkilökunnasta, työskentelytavoista ja saavutuksista oli perillä vain harvalukuinen ydinjoukko.

- Hallamaa eli vuodesta 1945 lähtien ulkomailla kuolemaansa saakka. Haastattelupyyntöihin hän vastasi yleensä kieltävästi. Tärkein lähde ei ollut tiedonvälityksen eikä historiantutkimuksen käytössä.

- Talvi- ja jatkosotaa koskevaa suomalaista julkista keskustelua leimasi 45 vuoden ajan – aina Neuvostoliiton luhistumiseen asti - lähes sairaalloisia muotoja saanut itsesensuuri. Sen mukaisesti suomalaisten taistelumenestyksen kuvaaminen vaaransi ns. hyviä naapurisuhteita. Kun erityisesti radiotiedustelu oli tehnyt tyhjäksi, monta vihollisen massiivista suunnitelmaa, oli viisainta olla puhumatta radiotiedustelun erinomaisuudesta.

NUORUUSVUODET

Reino Henrik Hallamaa syntyi Tampereella 12.03.1899. Hänen isänsä kuoltua suhteellisen nuorena äiti avioitui uudelleen ja muutti lapsineen Raumalle. Reino tunsi jo koulupoikana suurta kiinnostusta tuohon aikaan nopeaa vauhtia kehittyvään sähkötys- ja radiotoimintaan. Kun pojan uudeksi kasvuympäristöksi tuli Rauman rautatieasema- isäpuoli oli Rauman asemapäällikkö, tarjoutui hänelle erinomainen mahdollisuus päästä tutustumaan ja käytännössä kokeilemaan tuon aikakauden sähköistä viestintää. Alasta kiinnostunut nuorukainen suoritti koulupoikana radiosähköttäjäkurssin ja 17-vuotiaana rautateiden virkamiestutkinnon. Se antoi opintojen osalta pätevyyden asemapäällikön virkaan. Alaikäisenä hän ei voinut hakea virkoja.

Reino Hallamaa päätti valita ammattinsa sähkötyksen piiristä. Tämän vuoksi hän keskeytti oppikoulun.

Suorittaessaan asevelvollisuuttaan Suursaaressa viestijoukkojen edeltäjänä toimineessa kipinälennätinlaitoksessa Hallamaa avasi muutamia venäläisten salakielisiä radiosanomia. Onnistuminen johtui enemmän venäläisten huolimattomuudesta kuin Hallamaan taidoista.

Hallamaan onnistuminen venäläisten viestien avaajana huomioitiin pääesikunnassa asti. Hän sai käskyn saapua Helsinkiin kertomaan Suursaarella harjoitetusta radiotiedustelusta. Kun Hallamaa oli antanut selontekonsa, hänet ylennettiin kersantiksi. Eversti Tuompo lausui ylentämistilaisuudessa: ”Minulla on tunne, että kersantti tulee vielä tekemään Suomelle suuria palveluksia.” Kuten tiedämme ennustus osui oikeaan.

Vuonna 1927 Hallamaa sai kadettikoulun päätökseen. Välittömästi sen jälkeen hänet nimitettiin tiedustelutoimiston johtajaksi. Yksikkö oli varsin vaatimaton. Sen käytössä oli 12 m2 suuruinen huone ja päälliköllä oli yksi apulainen. Vähäarvoinen radiokalusto mahtui työhuoneeseen.

Uusi virka alkoi koulutusvaiheella. Hallamaa lähti stipendin turvin Keski-Eurooppaan tutustuakseen radiotiedusteluun. Erityisen vaikutuksen häneen teki itävaltalainen professori Fliegl, jota pidettiin salakirjoituksen parhaana asiantuntijana.

Flieglin opetuksessa pääpaino oli koodinmurtotekniikassa. Teknisten yksityiskohtien lomassa Fliegl muistutti radiotiedustelun tärkeimmästä tehtävästä , ts. siitä, että radiotiedustelu säästää omien joukkojen verta enemmän kuin mikään muu toiminta.

Suomen radiotiedustelu seurasi vuodesta 1927 alkaen punalaivaston liikkeitä Suomenlahdella. Hallamaa oli itse tavallisesti kalastajaksi pukeutuneena kalastusveneessä seuraamassa alusten liikkeitä. Aina kun radiolla annettiin laivoille käsky, kuunteluasema sieppasi salakielisen sanoman talteen. Kun tietoa verrattiin laivan liikkeeseen, saatiin salausta pala palalta avatuksi. Vuodesta 1934 alkaen Suomen radiotiedustelu kykeni vaivatta lukemaan punalaivaston radiosanomia.

Hallamaa ryhmineen luki NKVD:n radioliikennettä vuoden 1939 alusta lukien. Puna-armeijan radioviestejä Suomen radiotiedustelu osasi tulkita syyskuusta 1939 lähtien.

TALVISOTA

Useassa Hallamaan toimintaa koskevassa kirjallisessa lähteessä on esitetty kuvaus tapahtumista 29.11.1939. Tuon kuvauksen mukaan Suomen radiotiedustelu sieppasi ja purki salasanoman, jossa puna-armeijan panssariprikaatille annettiin käsky hyökätä Suomen puolelle Rautuun seuraavana aamuna kello 6. Hallamaa vei salasanoman välittömästi operatiivisen osaston päällikölle eversti Aksel Airolle. Tämä piti viestiä harhautuksena. Hetken kiistelyn jälkeen Airo ilmoitti toimittavansa viestin marsalkka Mannerheimille. Muutamaa minuuttia myöhemmin Hallamaa seisoi jännittyneenä marsalkan työhuoneessa. Marsalkka meni suoraan asiaan ja kysyi: ”Vastaako majuri henkilökohtaisesti tämän viestin paikkansa pitävyydestä?” Vastaus oli lyhyt: Vastaan herra marsalkka.”

Päämaja antoi taisteluhälytyksen Raudun suunnalle. Vielä oli yö aikaa valmistautua panssareiden hyökkäykseen. Valmistelu osoittautui tarpeelliseksi. Hyökkäys tapahtui ennusteen mukaisesti, mutta Suomi onnistui sen torjumaan. Puna-armeijan panssari-prikaatin hyökkäys Rautuun oli vihollisen viime hetken valinta. Muut 15 hyökkäys-suuntaa tiedettiin viikkoja aikaisemmin.

Talvisodan alkamisen aattopäivänä tulleeseen viestiin oli syytä suhtautua vakavasti. Viestin avaaminen ei kuitenkaan ollut Hallamaan uran merkittävin kohta, mitä usein on väitetty.

NKVD:n ( Neuvostoliiton sisäasiainministeriö ) valtavan laaja radioliikenne työllisti huhtikuusta 1939 alkaen Suomen radiotiedustelua. Neuvostoliiton radioviestit kertoivat mm. seuraavaa:

- keväällä 1939 lähetettiin työvoimaa ja työkoneita tienparannustöihin Muurmannin radalta Suomen rajalle johtaville teille,

- siviiliväestön liikkuminen kiellettiin Muurmannin piirikunnassa ja Neuvosto-Karjalan alueella,

- toukokuussa alkoi perusteellinen pohdinta siitä, miten aikataulutetaan ja muuten järjestetään 20 divisioonan kuljetus Muurmannin radan eri asemille,

- syyskuun 7 päivänä julistettiin yleinen liikekannallepano; jo ennen sitä sotilasjunia kulki Muurmannin radalla melkein jatkuvana nauhana etelästä pohjoiseen ( tarvittiinhan yhden divisioonan kuljettamiseen keskimäärin 70 junaa),

- jokaisen junan vaiheet ( lähtö, perilletulo, kuorma, ruuhkautumat, myöhästymiset ) näkyivät radioliikenteessä,

- Suomen itärajan välittömässä läheisyydessä oli 1.10.39 noin 300.000 Neuvostoliiton sotilasta ja kuukautta myöhemmin noin 450.000 sotilasta,

- ennen yleistä liikekannallepanoa oli radioliikenteen perusteella pääteltävissä urat, joita pitkin puna-armeija tulee hyökkäämään Suomeen sekä kullakin uralla hyökkäävä joukko-osasto.

Radiotiedustelu oli seulonut valtavasta yksityiskohtien paljoudesta ne tiedot, jotka osoittivat ylimmälle sotilasjohdolle, missä tilanteessa Suomi on. Massiiviset joukkojen keskitykset Suomen itärajan pintaan paljastivat, että Neuvostoliiton tarkoituksena on Suomen valtaus ja että ne aluevaihtoneuvottelut, joita Neuvosto-liiton vaatimuksesta käytiin loka- marraskuussa 1939, olivat pelkkää Stalinin teatteria.

Muutamia päiviä ennen sodan puhkeamista Suomen radiotiedustelu avasi viestejä, jotka vahvistivat sen, mitä oli epäilty Neuvostoliiton toiminnan perusteella. Suomen miehittämisen piti tapahtua seuraavasti: Kaksi divisioonaa katkaisee Suomen linjalla Suomussalmi-Oulu-Kemi. Etenemisnopeus on 22 km/vuorokausi. Samanaikaisesti puna-armeija raivaa tiensä läpi Kannaksen ja etenee Helsinkiin kolmessa viikossa. Panssariprikaati, joka lähti kärkijoukkona Suomussalmelta kohti Suomen länsirajaa, oli saanut käskyn - Ruotsin rajaa ei saa vahingossa ylittää. Ruotsalaisia rajavartijoita on tervehdittävä kohteliaasti. Joulukuun 21 päivänä 1939 oli tarkoitus pitää Neuvostoliiton voitonparaati samanaikaisesti Helsingissä ja Oulussa. Sanottuna päivänä Stalin täyttäisi 60 vuotta. Suomi olisi puna-armeijan lahja generalissimuk-selle.

Ennen kuin sodassa oli ammuttu laukaustakaan, radiotiedustelu oli tehnyt puolustuksen kannalta perustavaa laatua olevaa arvokasta työtä. Radiotiedustelu oli luonut pohjan ilmiölle, joka Suomen historiassa tunnetaan nimellä ”talvisodan ihme”.

Radiotiedustelu oli mukana tavalla tai toisella kaikkialla, missä Suomen armeija taisteli. Erittäin ratkaiseva rooli radiotiedustelulla oli niissä mottitaisteluissa, joita käytiin Laatokan koillispuolella helmi-maaliskuussa 1940.

Kenraalimajuri Woldemar Hägglundin IV armeijakunta katkaisi Laatokan Karjalassa puna-armeijan 18. jalkaväkidivisioonan huoltoyhteydet selustaan. Suomalaiset paloittelivat divisioonan kymmeneen mottiin. Motitettujen joukkojen oli pakko käyttää radiota, koska muuta viestivälinettä ei ollut. Tässä oli radiotiedustelun suuri tilaisuus.

Hallamaan radiotiedustelun selvitysten perusteella Hägglund tiesi, mitä moteissa suunniteltiin. Tämän johdosta hän uskalsi jättää joitakin motteja vähälukuisen vartiomiehistön silmälläpidon alaiseksi. Esimerkkinä voidaan mainita Itä-Lemetin motin vartiointi. Motissa oli 4.500 puna-armeijan sotilasta. Oli päiviä, jolloin näitä kiersi hiihtäen vain 27 suomalaista vartiomiestä. Jos radiotiedustelu sai tiedon murtautumissuunnitelmista, Hägglund ryhtyi vastatoimiin.

Lavajärven motissa oli 750 sotilasta. Heidän johtajanaan oli radioviesteistä päätellen tavallista railakasotteisempi everstiluutnantti, johon huoltoyhteyksien katkaisu ei vaikuttanut vähääkään. Täydennysten mottiin piti tapahtua ilmateitse pimeään aikaan sovittujen merkkitulien osoittamaan paikkaan. Kun radiotiedustelu sai selville merkkitulet, suomalaiset motin vartijat sytyttivät vihollisen käyttämien merkkitulien kaltaiset tulet motin itäpuolelle ja harhauttivat vihollislentäjät pudottamaan tavaralähetykset vartiomiehille. Eräänä päivänä vartiomies näki, kun mottiin pudotettiin suksinippuja. Siitä pääteltiin, että viholliset aikovat hiihtäen lähteä asemistaan. Heti perään radiosanoma paljasti, että tämä oli todella tarkoitus. Pian selvisi hyökkäyshetki ja mikä tärkeintä myös murtautumiskohta. Konekiväärit asetettiin asemiin ristitulen saamiseksi murtautumiskohtaan. Kranaatinheittimet suunnattiin samaan paikkaan. Tarkalleen ilmoitettuna ajankohtana Lavajärven motin sotilaat hyökkäsivät urhean komentajansa johdolla. Lyhyen ja verisen taistelun jälkeen viholliset kaatuivat viimeiseen mieheen.

Talvisodan aikana radiotiedustelu pystyi antamaan maajoukoille tietoja vihollisen suunnitelmista, käskyistä, tilannetiedotuksista, viivytysasemien sijainnista, täydennyskuljetuksista, tappioista ja yleensä kaikesta, jolla taistelutoiminnassa oli merkitystä.

Oli melkoiselta osalta radiotiedustelun ansiota, että heikosti aseistautunut pieni maa pystyi pitkään torjumaan suurvallan musertavan ylivoiman. Pisimpään tuo ihme kesti Laatokasta pohjoiseen olevalla itärajalla, joka sodan loppuun asti pysyi murtumattomana ja jolta alivoimaiset puolustajat lähtivät voittajina.

Talvisodan radioviestit olivat numero- ja kirjainjonoja. Niiden avaaminen vaati loogista päättelyä ja kielentuntemusta. Todennäköisyyslaskennasta oli apua päättelytyössä. Tämän vuoksi 75 henkilöä käsittävässä pääasiassa Hallamaan kokoamassa osastossa oli todennäköisyyslaskennan huippuosaajia, mm. Helsingin yliopiston matematiikan professorit Rolf Nevanlinna ja Pekka Myhrberg sekä ruotsalainen kansainvälisesti tunnettu matemaatikko professori Arne Beurling, joka tuli talvisotaan ruotsalaisen vapaaehtoisjoukon mukana. Venäjän kielen tulkit olivat enimmäkseen tsaarinajan emigrantteja.

VÄLIRAUHA

Talvisodan jälkeen tiedustelutoimintaa kehitettiin tehokkaasti. Keväällä 1940 Tuusulassa ja Evolla aloitettiin aliupseerikoulu, jota kutsuttiin ”Hallamaan opistoksi”. Se tuotti 60 miehen lisäyksen kuuntelijavoimiin.

Elokuussa 1940 Hallamaa kävi vaihtokauppaa ruotsalaisten kanssa. Hän sai venäläisiä salakirjoitusavaimia vastaan sata uutta amerikkalaista RCA- radiolähetintä.

JATKOSOTA

Hallamaa ylennettiin jatkosodan alussa everstiluutnantiksi ja hänet nimitettiin päämajan radiopataljoonan komentajaksi. Hänen alaisuudessaan oli noin 500 miestä.

Sodan alun hyökkäysvaiheen aikana suomalaiset kykenivät vaivattomasti seuraamaan vihollisen radioliikennettä. Ajoittain Suomen operatiivisella johdolla oli paremmat tiedot vihollisesta kuin omista joukoista.

Yhteinen vihollinen johti Suomen ja Japanin radiotiedustelun alalla kauppa-kumppaneiksi. Suomalaiset luovuttivat tiedossaan olevat Neuvostoliiton koodiavaimet Japanille ja saivat vaihdossa Neuvostoliiton Aasian radioliikenteen koodiavaimet.

Vuoden 1941 lopulla Neuvostoliitto vaihtoi länsirintamallaan radiokoodia. Ilmeisesti se epäili, että Suomi oli kyennyt avaamaan aikaisemman koodin. Vihollisen ratkaisu ei kuitenkaan aiheuttanut suomalaisille vaikeuksia. Oli kysymys vain siitä, että Neuvostoliitto vaihtoi idän koodit länteen ja lännen koodit itään. Japanin ja Suomen välinen kauppa varmisti, että kumpikin maa pystyi edelleen vaikeuksitta seuraamaan vihollisensa radioliikennettä. Sen sijaan Saksan radiotiedustelu menetti otteensa Neuvostoliiton viestiliikenteen valvonnassa.

Saksalaisten pohjoisen ryhmän panssarikärki katosi Leningradin itäpuolella Tihvinässä. Venäläiset olivat pistäneet kärjen mottiin ja valmistautuivat sen tuhoamiseen. Suomen radiotiedustelu sai tietoonsa karttapisteen venäläisten viestistä. Saksalaiset ihmettelivät, kun suomalaiset kertoivat, missä heidän kadonneet panssarinsa ovat. Kuljetuskoneet lensivät mottiin huollon ja panssarit pääsivät murtautumaan ulos. Tapahtuneen johdosta Hallamaalle myönnettiin 1. luokan rautaristi. Ristiä vastaanottaessaan Hallamaa katsoi ristiin ja tuumasi: ”Paljonkohan tästä maksetaan hävityn sodan jälkeen?” Paikalla ollut kenraali Waldemar Erfurth hymyili vaivautuneesti Hallamaan kommentille.

Saksalaiset pyysivät suomalaisilta apua uusien koodien purkamisessa. Niinpä Hallamaa lähti Saksaan muutaman etevän koodinmurtajan kanssa. Suomalaiset olivat ahkeroivinaan kolmen päivän ajan ja he ilmoittivat ratkaisseensa tehtävät - tosiasiassa heidän työtuloksensa perustui kokonaisuudessaan aikanaan japanilaisilta saatuun valmiiseen aineistoon. Hallamaa pyysi palkkioksi koodiavaimista kahta uusinta radiosuuntimoa. Ne olivat teknisesti aikansa huipputuotteita. Valmiina niitä oli vain kaksi. Pakon edessä saksalaisten oli suostuttava vaatimukseen.

Esimerkkeinä radiotiedustelun saavutuksista tarkastelen muutamia tilanteita ja taisteluja, joissa radiotiedustelun merkitys näkyi korostetusti.

KAUKOPARTIOTOIMINTA

Lukuisat kaukopartioretket olisivat päättyneet tuhoisasti, ellei radiotiedustelu olisi kyennyt avaamaan vihollisen radioliikennettä. Venäläisten viesteistä ilmeni monia tärkeitä tietoja, esimerkiksi: väijytyspaikat, takaa-ajajien sijainti ja määrä sekä kulkusuunnat. Kun viesti oli siepattu, se avattiin mahdollisimman nopeasti ja partion kyynelradioon välitettiin tiedot, miten partio voi parhaiten välttää kontaktit vihollisjoukkojen kanssa. Kaukopartiokersantti, Mannerheim-ristin ritari Paavo Suoranta totesi vuosia sodan jälkeen yleisradion radio-ohjelmassa:” Hallamaan radiotiedustelu ja kyynelradio olivat kaukopartiomiehen elinehtoja.”

DESANTIT

Desanttien kiinni saamisessa radiotiedustelu oli ratkaisevassa asemassa. Desanttipartio piti yhteyttä toimeksiantajiinsa radiolla. Desantit saattoivat yhden päivän kuluessa lähettää tai ottaa vastaan useita viestejä. Tämän vuoksi oli mahdollista ja jopa varsin todennäköistä, että joku viesti johti desantin tehtävän ja olinpaikan paljastumiseen.

Tarkastelen monista desanttijahdeista kaikkein kuuluisinta. Kesällä 1943 vihollinen pudotti Mikkelin seudulle 32 miehen vahvuisen desanttiosaston. Radioliikenteen perusteella osasto saatiin paikallistettua ja miehet otettiin kiinni yksitellen. Ensimmäiset kuulustelut vahvistivat sen, mihin radioviestit olivat viitanneet. Desanttien tehtävänä oli surmata Suomen ylipäällikkö marsalkka Mannerheim. Osasto oli toimitettu Suomeen huolellisten valmistelujen jälkeen. Jokainen mies puhui suomea - he olivat Inkerin suomalaisia. Yllään heillä oli suomalaiset sotilaspuvut. Kullakin oli huomattava määrä Suomen rahaa. Miesten taskuista löytyneet tavarat ( kuten esimerkiksi savukkeet ja tulitikut ) olivat Suomessa valmistettuja. Huomiota herättivät erityisesti miesten sotilaspassit. Ne olivat todella taitavia väärennöksiä. Normaalitarkastuksessa ei kukaan olisi voinut epäillä niiden aitoutta.

Desanttipartiolla oli erinomaiset eväät. Niiden näkeminen houkutteli radiotiedustelu-upseerit käyttämään tilannetta hyväkseen. Hallamaa itse lähetti viholliselle muonatäydennyspyynnön (desantit olivat joutuneet hävittämään osan ruokatarpeistaan, kun he olivat väistäneet suomalaisia etsijöitä). Pyynnön johdosta sovittuun paikkaan putosi muonapaketti laskuvarjon hidastaessa putoamisnopeutta.

Hanhenmaksa, kaviaari, amerikkalainen whisky ynnä muut herkut maistuivat radiotiedustelu-upseereille siinä kuin desanteillekin.

RADIOTIEDUSTELUN MENESTYKSEN TAUSTAT

Eräiden sotahistorioitsijoiden mukaan Suomen radiotiedustelu oli saavutuksiltaan Euroopan paras ja radiotiedustelun luoja eversti Reino Hallamaa yksi alansa huipuista. Arviointi on ilmeisesti oikeaan osunut. Hallamaan perustama erikoisryhmä selvitti Saksan, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen salakirjoitusjärjestelmät. Ryhmä laati Suomen armeijalle sellaisen salakirjoituksen, jota tiettävästi mikään ulkovalta ei kyennyt avaamaan.

Radiotiedustelun korkea taso johtui Suomen erikoislaatuisista olosuhteista. Armeijan aseistuksen laajamittainen uusiminen ei ollut mahdollisuuksien rajoissa. Radiotiedustelu oli alue, missä suhteellisen vähäisillä taloudellisilla uhrauksilla pääsi merkittäviin tuloksiin.

Marsalkka Mannerheim sai jo ennen talvisodan ensimmäistä päivää käsityksen, mitä radiotiedustelu merkitsee Suomelle. Tästä syystä radiotiedustelua kehitettiin kitsastelematta.

Radiotiedustelu pystyi omalla toiminnallaan hankkimaan huomattavan osan tarvitsemistaan laitteista. Neuvostoliiton salakirjoitusta koskevat avauskoodit olivat maailmalla arvokasta omaisuutta. Näillä tiedoilla ei ollut markkinahintaa. Myyjä saattoi pyytää melkeinpä, mitä itse halusi. Hallamaa tunnetusti osasi pyytää. Ruotsalaiset ja saksalaiset kauhistelivat monissa neuvotteluissa Hallamaan hintavaatimuksia, mutta vihdoin viimein maksoivat pyydetyn hinnan.

Suomen radiotiedustelun menestykselliselle toiminnalle oli suuri merkitys sillä, että sitä rakentamaan oli jo vuonna 1927 löytynyt sopiva mies, luutnantti Reino Hallamaa. Tärkeää oli myös, että toiminnassa päästiin alkuun niin aikaisessa vaiheessa, että työn pääkohde, Neuvostoliiton viestintäjärjestelmä, oli vielä lapsenkengissään. Kun Neuvostoliitossa sitten vähitellen kehitettiin järjestelmiä, oli tärkeää, että Suomi seurasi tuntumassa. Kiinniotettavaa ei koskaan ollut kovin paljon. Niinpä Suomi oli vuonna 1939 radiotiedustelun osalta melko hyvässä valmiudessa.

Hallamaa oli rauhanvuosien aikana kiinnittänyt huomiota henkilöstön laatuun. Hän sai solutetuksi vuosittaisten lyhyitten kurssien kautta organisaatioonsa maan parhaita radiomiehiä ja innokkaita opiskelijoita, jotka jonkun tieteenhaaran alalla olivat osoittautuneet poikkeuksellisen lahjakkaiksi. Vaikka Hallamaalla ei ollut sodasta kokemusta, hän tiedosti, ettei ongelmia kyetä ratkaisemaan kovan paineen alla. Jotta vihollisen viestien sieppaus ja avaus onnistuisi tositilanteessa, oli rauhan aikana harjoiteltava perusteellisesti. Radiotiedustelun alalla improvisointi johti ani harvoin tuloksiin. Todelliset onnistumiset tulivat pitkään jatkuneen hyvin suunnitellun työn seurauksena.

Reino Hallamaa oli oman radiotiedustelunsa koulima upseeri, jolle kaikenlainen uhoaminen oli vierasta. Vastuullisen työnsä keskellä hän säilytti tiedemiesmäisen viileyden ja tasapuolisuuden. Hän vaati alaisiltaan paljon, mutta vielä enemmän hän vaati itseltään.

RADIOTIEDUSTELUN MERKITYS

Radiotiedustelun merkitys käy osittain ilmi edellä esitetyistä muutamista esimerkeistä. Yleisesti ottaen voidaan aiheesta todeta seuraavaa:

Radiotiedustelun työn tuloksista johtui, että hyvin usein suomalainen yksikkö tai yhtymä sai käskyn toimia tavalla, joka ei näyttänyt johdonmukaiselta. Monesti komentaja kaipasi käskyyn varmistusta ja saattoi tiukata puhelimessa esimerkiksi: ”Oletteko siellä kaukana ihan tilanteen tasalla?” tai vielä jyrkemmin: ”Oletteko järjissänne?” Tavallisesti komentaja sai vastaukseen epäilyynsä tyyliin: ” Nyt ei ole aikaa enempää selitellä. Jatka käskyn mukaan niin huomaat, että tiedämme tilanteen.” Vähän ajan päästä komentajalle sitten selvisi, että radiotiedustelu oli ollut oikeassa ja että sen antamaa käskyä seuraten oli mahdollista päästä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Ollenkaan liioittelematta voidaan sanoa, että radiotiedustelun avulla säästettiin tuhansia miehiä ja tuhottiin kymmeniä tuhansia vihollisia.

Usein radiotiedustelun merkitystä rajoitti resurssien puute. Vihollisen suunnitelmista oli tarkkoja tietoja, mutta ei ollut voimia tarvittaviin vastatoimiin.

Radiotiedustelun kautta Suomi sai aikaan paljon sellaista, jota etukäteen ei voinut edes kuvitella. Kokonaistulos oli erinomainen. Mikä tahansa suurvalta olisi ollut vastaavasta tuloksesta ylpeä.

OPERAATIO STELLA POLARIS

Operaatio Stella Polaris oli hanke, jossa pyrittiin turvaamaan Suomen tiedustelu-toiminnan edellytyksiä, jos Suomi miehitettäisiin.

Ruotsiin siirretyn henkilökunnan ja aineiston turvin oli tarkoitus tukea mahdollista sissisotaa Suomessa. Operaatioon osallistuneita on myöhemmin kutsuttu stellisteiksi.

Ruotsiin lähti noin 700 henkilöä ja valtava määrä kalustoa sekä asiakirjoja. Osa asiakirjoista kätkettiin tai poltettiin. Entinen vihollinen ja Valpo eivät saaneet käsiinsä aineistoa.

Hanke keskeytyi alkuunsa, koska Ruotsi ei halunnut alueelleen toimintaa, joka olisi voinut vaarantaa sen puolueettomuuden.

Suomeen palanneista stellisteistä 33 joutui valtiollisen poliisin kuulusteluihin. Syytteitä heitä vastaan ei koskaan nostettu, koska eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi heidän toimineen esimiestensä eli Aladar Paasosen ja Reino Hallamaan käskystä. Mannerheim piti todennäköisenä, että Operaatio Stella Polaris tullaan asekätkennän tapaan leimaamaan laittomaksi toiminnaksi ja hän neuvoi Paasosta ja Hallamaata poistumaan maasta.

ELÄKEVUODET

Ylipäällikön vihjeen johdosta Hallamaa lähti Suomesta. Kun Valtiollinen poliisi etsi Hallamaata tiiviisti Pohjois-Suomesta, hän astui 9.5.1945 Turussa vuorolaivaan ja matkusti Tukholmaan. Sieltä matka jatkui väärennetyn passin turvin Ranskaan. Hallamaa ja Aladar Paasonen työskentelivät vuoden verran Ranskan tiedustelupal-velussa huomattavissa tehtävissä. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov sai jotakin kautta tiedon suomalaiseverstien olinpaikasta ja hän vaati Ranskaa Neuvostoliiton liittolaisena luovuttamaan suomalaiset tiedustelu-upseerit. Ranskalaisten ystäviensä tuella Hallamaa ja Paasonen pääsivät viime hetkellä pakoon Molotovin lähettämältä etsintäpartiolta.

Espanja avasi rajansa syksyllä 1947 ja Hallamaa pääsi siirtymään Costa del Solille. Espanja ei vastaanottanut ketä tahansa maahan pyrkijää. Kenraali Francon virkailijakunta tutki pikkutarkasti muuttoa haluavien anomukset. Hallamaa oli Francolle mieluinen maahanmuuttaja. Olihan hän viiden vuoden ajan taistellut Neuvostoliittoa vastaan. Franco antoi Torremolinoksen poliisipäällikölle määräyksen, että Hallamaan perheen turvallisuudesta on pidettävä tarkasti huolta.

Hallamaa osti Espanjan Aurinkorannikolta maatilan ja ryhtyi viljelemään neilikoita. Kun viljely kävi kannattamattomaksi kasvitautien vuoksi, Hallamaa perusti rakennusliikkeen. Sen johdossa hän toimi 70- vuotispäiväänsä asti, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Hallamaalle oli myönnetty eläke vuoden 1945 alusta. Suomi lakkautti eläkkeen-maksun vuonna 1948. Ulkoministeriö ilmoitti, että eläkkeenmaksua voidaan jatkaa vasta sen jälkeen, kun Hallamaa on ilmoittautunut Suomessa. Eräässä haastattelussa Hallamaa kommentoi vaatimusta toteamuksella: ”Sama kuin olisin ostanut matkalipun Malagasta suoraan Moskovaan.” Eläkkeenmaksu aloitettiin uudelleen kymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 1958.

Hallamaalle myönnettiin tunnustus sota-aikaisista ansioistaan hyvin myöhään. Hän sai puolustusvoimain kultaisen ansiomitalin 5.2.1970. Tiedotusvälineissä on joskus pohdittu kysymystä, miksi Hallamaata ei palkittu ansioistaan Mannerheim-ristillä. Syy on selvä. Palkitseminen olisi kertonut viholliselle, että Suomen radiotiedustelu on tehnyt jotakin merkittävää. Tällaista vihjettä ei haluttu antaa. Tiedustelutoiminta oli kaikenlaisen julkisuuden ulkopuolella.

Reino Hallamaa kuoli 11.8.1979 Malagan Churrianassa. Hänet on haudattu Churrianan hautausmaalle.

Reino Hallamaan elämä liittyy kiinteästi lähihistoriamme kohtalonvuosiin. Hallamaan sotilaalliset ansiot ovat kiistattomat. Hänen yksityiselämäänsä sisältyy vastoinkäymisiä. Erityisen pettymyksen hänelle tuotti Suomen valtion lain vastainen menettely eläkeasiassa. Monen muun vastuuta rohkeasti kantaneen suomalaisen sotilaan tavoin hän jouti välttääkseen oikeudettoman tuomion muuttamaan ulkomaille ja aloittamaan elämänsä oudoissa oloissa tavallaan alusta. Sekään ei katkeroittanut miestä, joka elämänsä loppuun asti oli sydämeltään suomalainen.